Armaksella on asiaa; Mä onnen poika oon...

07.09.2021

Juhannuksen jälkeen elämä on heittänyt aika lailla härän pyllyä. Edellisessä blogissa jätin teidät jännityksellä odottamaan kuka siellä ovella oikein olikaan vastassa, joten nyt paljastan sen teille. Katsoin eteeni ja näin varpaat, joita seurasin katseellani ylöspäin, kunnes huomasin tutut kasvot. Sehän on Raisan, sen hyväntuoksuisen ja karvaisen ladyn emäntä! Mitä hän täällä oikein tekee? Tilanne näyttäisi nyt myös siltä, että emäntä on tullut jäädäkseen, sillä hän muutti Raisan kanssa olkihattumiehen alivuokralaisiksi ja on nyt myös ohjaajana Sarasteella. Paras uutinen tulee kuitenkin vasta tässä, sillä Raisa on aina välillä tullut Sarasteelle emäntänsä mukana! Oi, että mikä onnen poika olenkaan...

Täytyy kyllä myöntää, että minulla oli kyllä hetken aikaa epäilykseni tätä kaikkea kohtaan, sillä pelkäsin Raisan saavan kaikki rapsutukset, kehut ja herkut. Onnekseni epäilyni paljastuivat turhiksi. Raisa itse on kyllä kova komentamaan minua ja lisäksi hän on mustasukkainen emäntänsä huomiosta. Saman huomasin Olkihattumiehen luona sillä, hän on vähän ominut Olkihattumiehenkin. Mutta kyllä minun hurmaava persoonallisuuteni ja komea ulkonäköni pitää huolen siitä, että minutkin huomataan ja minua rakastetaan vähintäänkin yhtä paljon. Ja mikä parasta minun paikkani lasten sydämessä on säilynyt ennallaan, sillä olen yhä ainoa koira, joka saa nukkua minulle rakkaitten lasten vieressä.

Minä en ole tässä viime aikoina ottanut hatkat kuin kerran tai oikeastaan kaksi kertaa, mutta se lasketaan yhdeksi, koska se tapahtui samalla kerralla. Antakaas, kun selitän vähän perusteluja tapahtuneelle... En vain pystynyt hillitsemään itseäni, olimme nimittäin ajaneet syrjäiselle seudulle ja Raisa pääsi ensin takapenkiltä ulos. Kun sitten takaluukku aukesi, unohdin kerta kaikkiaan odottaa, että remmi kiinnitetään kaulapantaani ja syöksyin sitten suoraan ulos autosta Raisan perään. Mutta vaikka Raisa onkin kovin hyvän tuoksuinen lady, sai jokin villi fiilis minussa vallan ja mennä jolkottelin itsenäisesti kilometrin verran, ennen kuin muistin oman väen ja palasin ihmettelemään mihin ne jäivät. Remmi siinä sitten laitettiin ja lenkki alkoi. Kun palasimme autoon, hyppäsin takakonttiin ja siitä lähdinkin sitten taas jolkotelemaan heti, kun remmi irrotettiin pannasta. Olin niin fiiliksissä ja flown vietävänä, että en huomannut miten kauas lähdin, mutta oman väen seuratessa minua autolla perästä kilometrejä pääsi kertymään jo ihan reippaasti...

Puolustuksekseni täytyy sanoa, että en ole muuten ainoa, joka täällä on käynyt seikkailemassa. Nimittäin myös Simba ja Nala saivat oman seikkailunsa, kun ovesta livahtivat. Siitäkös sitten hirveä härdelli vasta syntyikin, kun Nala oli kadoksissa monta päivää. Mutta se on sitten jo toinen tarina...